Arkipäivien toinen koti

Palasin alkuvuodesta pitkien perhe- ja opintovapaiden jälkeen töihin kolme- ja viisivuotiaiden Touhula-tyttöjen äitinä. Päiväkodille tulee muutosvaiheessa asettaneeksi paljon odotuksia. Tytöillä on ollut päiväkotipolullaan matkassa onni. He ovat saaneet olla lapsiryhmissä, joissa aikuiset ovat olleet työssään taitavia, lämpimän lapsilähtöisiä ja pedagogisia. Parhaita asiantuntijoita ovat kuitenkin omaa päiväkotiarkeaan elävät lapset. Jos lapseni arvostaa päiväkotinsa aikuisia, niin teen minäkin.

”Tuu katsomaan äiti, me löydettiin öttiäisiä”, hihkuu kolmevuotiaani juostessaan vastaan päiväkodin portille. Halaa lujasti ja painaa nenän nenää vasten, ottaa kädestä kiinni ja johdattaa hypähdellen parhaan ystävänsä luokse. Ämpärin ja sangon, aarteiden luokse.

Viisivuotias ei vielä tahtoisi lähteä. Leikit ystävän kanssa ovat kesken. Kerran vielä liukumäkeen.

Töihin palatessa päiväkodin rooli nousi yhä merkityksellisemmäksi, vaikka tytöt ovatkin olleet päiväkodissa osaviikkoisina. Se, että voi jättää lapsensa päiväkotiin tietäen, että häntä autetaan, tuetaan, rohkaistaan ja lohdutetaan, antaa vanhemmalle levollisen mielen palata töihin ja keskittyä omaan työpäivään ja tekemiseen.

Vuodet, jotka sain viettää kotona lasten kanssa, ovat olleet tähänastisen elämäni parhaita ja moninaisen aktiviteetin täyttämiä. Kaikki lähtee lapsuudesta, toteavat touhulalaiset. Sen allekirjoitan äitinä täysin. Siksi päiväkodille tulee muutosvaiheessa asettaneeksi tietyllä tavalla vieläkin enemmän odotuksia. Päiväkoti – koti päiväsaikaan. Se on aika paljon se.

Askeleita tulevaisuuteen

Töihin palatessa se, vienkö lapseni päiväkotiin, ei ole enää valinta. Viimeistään siinä vaiheessa on vanhempana hyväksyttävä ajatus, että kasvatusvastuuta jaetaan. Että lapseni viettää ison osan arkipäivistään muiden kuin omien vanhempiensa kanssa. Samalla hän omaksuu ja oppii vahvasti toistenkin aikuisten arvopohjaa ja toimintatapoja. Siinä, jos missä tulee vanhempana peräänkuuluttaneeksi vastuullisuutta ja pysyvyyttä.

Meille muutti viime keväänä uusi perheenjäsen. Hän joka tuolloin tarkkaavaisen nelivuotiaan lapsen hahmossa kertoi loogisesti toimintamalleista, opetti hyväntuulisella otteellaan ja perusteli asiat lapsen kielellä, mutta äärimmäisen ymmärrettävästi. Tietyllä äänenpainolla, tietyin elein. Meille muutti mallioppimisen myötä lapsemme päiväkotiryhmän aikuinen. Menneenä syksynä sama tapahtui kolmevuotiaan kuopuksen kohdalla. Heitä kuunnellessani arvostus lasten päiväkotia kohtaan nousee yhä enemmän. Niin paljon kuulen arjen viisautta, selkeitä toimintamalleja ja etenkin lapsen silmin pitkälle avattuja asioita. Ei vain toteamuksia, että jokin asia on niin tai näin, vaan ymmärrystä siihen, miksi asiat ovat tietyllä tavalla.

Ilahduttavaa on, että lapsi saa selvästi päiväkodistaan tukea asioiden itsenäiseen oivaltamiseen. Häntä rohkaistaan ratkaisemaan asioita itse, tekemään kompromisseja, sopimaan ja neuvottelemaan. Häntä rohkaistaan olemaan omaa mieltä ja olemaan oma itsensä. Sillä, mitä hän oppii ja millä tavalla, on todellakin merkitystä. Ihan koko elämälle. Siksi ei ole lainkaan samantekevää, millaisen päiväkotihenkilöstön kanssa lapsemme kasvavat tai miten varhaiskasvattajat työnsä näkevät. Nämähän ovat niitä meidän lastemme askeleita tulevaisuuteen.

Lapset ovat päiväkotiarjen parhaita asiantuntijoita

Päiväkotien antamalta varhaiskasvatukselta odotetaan paljon niin vanhempien kuin viranomaistenkin taholta. Olisi toimittava kotien kasvatustehtävän tukijana ja otettava omalta osalta vastuuta lasten hyvinvoinnista. Siihen päälle vanhemmat lataavat kukin omannäköisensä odotukset ja tarpeet, joiden lomassa päiväkodin henkilöstö taituroi.

Parhaita asiantuntijoita ovat kuitenkin päiväkotiarjen jakavat lapset.

”Ottaa syliin ja puhaltaa. Etsiä laastari, vaikka vähän isokin. Ei se haittaa, jos on iso,” tiivisti perheemme esikoinen, viisivuotias kolmannen vuoden horisonttilainen päiväkodin aikuisen osaamistarpeet naarmu sormessaan. Lähes huomaamaton sellainen, mutta suurella lämmöllä laastaroitu.

”Sanoa, että kyllä mä voin hypätä korkealta kiveltä, jos mä tiedän, että mä voin”, hän jatkoi. Hän on Touhula-huivi kaulassaan seikkailupainotteisessa päiväkodissaan valloittanut korkeimmat kivet ja löytänyt niiden kolosta jännittävimmät mielikuvitusaarteet.

”Kertoa lapsille kaikkea uutta. Sellaista uutta, mitä ne lapset ei vielä tiedä, mutta haluais tietää.” Siihen kiteytyy paljon. Tämän päivän lapset, Kristalli- ja Topaasi-tyttö, tulevaisuuden aikuiset.

Onni matkassa

Tytöillä on ollut päiväkotipolullaan matkassa onni. He ovat saaneet olla lapsiryhmissä, jonka omat aikuiset ovat olleet työssään taitavia, lämpimän lapsilähtöisiä ja pedagogisia. He ovat saaneet olla päiväkodissa, jossa koko toiminta rakentuu vahvuuksien tukemiseen ja lapsen yksilölliseen kohtaamiseen.

Esikoisemme nimesi päiväkodin aloittaessaan rakkaimman nukkensa päiväkodin aikuisen mukaan. Hänelle se viesti lämpöä ja hyvää oloa. Ymmärrän, miksi. Jos lapseni, joka näkee asiat lapsen rehellisin silmin, arvostaa päiväkotinsa aikuisia, niin teen minäkin. Siksi osoitan arvostukseni niille, jotka sen ansaitsevat. Meidän päiväkotimme tärkeille aikuisille lastemme elämässä. Heille, jotka perheemme rinnalla kasvattavat lapsiamme. Kiitos, että olette.